www.konco.com

SUOMENLINNA – SVEABORG
www.konco.com/viapori
 

 i = Opastuskeskus Inventaariokamari

1.      TAUSTA 

Ruotsin valtakunta oli suurimmillaan 1600-luvulla Kaarle XI:n aikana, jolloin siihen Suomen lisäksi kuului maakuntia Pohjois-Saksasta, suurin osa Baltiaa, Inkerinmaa sekä Tanskalta juuri valloitetut eteläruotsalaiset maakunnat kuten Skåne. Maan väkiluku ja varallisuus huomioiden suurvalta-asema oli kuitenkin korttitalo, joka jo seuraavan kuninkaan Kaarle XII:n aikana, vuosisadan vaihtuessa, alkoi vähitellen murentua. Narvan taistelu 1700 oli vielä kunniakas, mutta Pultavasta 1709 alkoi alamäki.

Suomeen kuuluneiden Viipurin ja Käkisalmen läänien turvallisuutta ja tulevaisuutta ajatellen ratkaiseva tekijä oli Pietarin kaupungin perustaminen 1703. Tilanne oli hieman samanlainen kuin Talvisodan alla, jolloin Neuvostoliitto katsoi Suomen rajan olevan liian lähellä Leningradia. Samoin katsoi Venäjä 1700-lulla, että potentiaalisen vihollismaan raja on liian lähellä silloista pääkaupunkia. Tämän Venäjä huomioi Ruotsi-Suomen kannalta onnettomasti päättyneiden Suuren Pohjan sodan ja Pikkuvihan jälkeisissä rauhanteoissa. Edellisen päätteeksi päätteeksi solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721 menetettiin Viipurin ja Käkisalmen läänit ja jälkimmäisen jälkeen 1743 solmittu Turun rauha siirsi valtakuntien välisen rajan jo Kymijoelle saakka.

1.2. Suomen puolustus

Suomen puolustus oli pahoin laiminlyöty ja puolustaminen tulisi olemaan yhä vaikeampaa uuden entistä lähempänä maan sydänalueita sijaitsevan rajan vuoksi. On lisäksi muistettava, että silloisen strategisen ajattelun mukaan armeijalla täytyi olla linnoitettuja tukikohtia, joista käsin se pystyisi operoimaan ja jonne se tarpeen vaatiessa saattoi vetäytyä nuolemaan haavojaan. Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa Suomessa ei tällaisia tukikohtia rajan siirtojen vuoksi enää ollut. Lisäksi tsaari Pietari Suuri oli aloittanut  uuden pääkaupungin Pietarin linnoittamisen. Pietari Paavalin linnoituksen rakentaminen aivan uuden pääkaupungin keskelle aloitettiin 1712 ja Pietarista länteen työntyville saarille rakennettiin vahva Kronstadtin merilinnoitus, joka oli samalla Venäjän 1703 perustetun laivaston tukikohta.

Suomi oli siten Turun rauhan jälkeen täysin avoin idästä tuleville hyökkäyksille. Kysymys oli myöskin siitä, kuka hallitsee Itämerta ja sallitaanko Venäjän sotalaivastolle vapaa pääsy aina Ruotsin rannikolle saakka. Ruotsin kannalta katsoen kysymys oli siten myöskin valtakunnan puolustusjärjestelmästä kokonaisuutena. Länsirannikolla sijaitsevan Göteborgin ja itärannikolla sijaitsevan Karskronan lisäksi haluttiin valtakunnan itäiseen osaan Suomenlahden rannikolle vahva merilinnoitus, joka sittemmin sai kuvaavasti nimekseen Sveaborg, Ruotsinlinna, joka suomalaisten suussa vääntyi Viaporiksi.

2.  RUOTSINVALLAN AIKA 1747-1809 

Suuren varikko- ja operaatiolinnoituksen rakentaminen Suomenlahden rannikolle oli ollut vireillä jo vuosikymmeniä Isonvihan jälkeen. Hanke sai tuulta purjeisiinsa kuitenkin vasta Pikkuvihan 1741-1743 jälkeen. Vuonna 1747 lähetettiin nuori tykistön everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd selvittämään Suomenlahden etelärannikon linnoittamis-mahdollisuuksia. Ehrensvärdin raportin pohjalta Ruotsin valtiopäivät teki vielä 1747 päätöksen merilinnoituksen rakentamisesta Helsingin edustalle. Kyseessä oli suurin rakennushanke, mihin Ruotsin valtio koskaan oli ryhtynyt. Ruotsi ja Ranska olivat liitossa Venäjää vastaan, joten Ranskan intresseissä oli tukea Ruotsin valmistelevia sotaponnistuksia. Tämän vuoksi Ranska lahjoitti Ruotsille 90 kultatynnyriä (kultatynnyri=100.000 riikintaaleria) Suomenlahden rannikon varustelutöitä varten. Tällä taloudellisella tuella oli ratkaiseva merkitys hankkeen toteutumiselle. Suurin osa käytössä olleista varoista käytettiin Viaporin linnoittamiseen, mutta osansa saivat myöskin Loviisan ja Svartholman linnoitukset sekä Viaporia asemapaikkanaan pitävä saaristolaivasto (skärgårdsflottan).

2.2. Ehrensvärdin aika 1748-1772 

Rakennustarvikkeet ja rakentajat

Ehrensvärd valittiin toteuttamaan Viaporin linnoittamista. Hän oli monipuolinen lahjakkuus, joka lopulta yleni sotamarsalkaksi. Kun Ehrensvärd saapui Helsinkiin keväällä 1748, oli hänellä edessään lähes ylitsepääsemättömiltä näyttäviä vaikeuksia. Helsinki oli tuolloin pieni 1500 asukkaan kaupunki ja sieltä puuttui kaikkea: rakennusmateriaaleja, ammattitaitoista työvoimaa ja majoitustiloja. Kun hankkeella kuitenkin oli rahaa takanaan, voitiin sen turvin perustaa Helsingin ympäristöön uutta teollisuutta, kuten  rakennustöiden kannalta tärkeitä tiilitehtaita, kalkkiuuneja ja sahoja sekä haalia paikalle ammattitaitoista työvoimaa, mikä tarkoitti arkkitehtejä, rakennusmestareita ja käsityöläisiä.

Varsinaisiksi rakennustyöläisiksi komennettiin myöskin ruotusotilaita, jotka aluksi tulivat lähinnä etelä- ja länsisuomalaisista jalkaväkirykmenteistä.  Ensimmäisenä rakennnusvuotena syksyllä 1748 oli Viaporissa töissä yli 2500 ruotusotilasta. Majoitusta varten jouduttiin rakentamaan siten kasarmeja sekä Viaporiin että Helsinkiin ja lisäksi Viaporiin syntyi väliaikaisluontoisia työtekijöiden omatoimisesti rakentamia puisia asumuksia. Kun Degerbyn (Loviisan) linnoitustyöt aloitettiin 1751, komennettiin Ruotsista 8000 ruotusotilasta 4-5 vuoden ajaksi linnoitustöihin Suomeen. Enimmillään oli Ehrensvärdin aikana Viaporin rakennustyömaan vahvuus noin 7000 henkeä. Viapori vaikutti eri tavoin Suomen kulttuuriin. Erilaisina esimerkkeinä voi mainita linnoitustöissä tarvittavan kivenmuokkaustaidon leviämisen, mistä seurauksena alkoi syntyä kivinavettoja ympäri Suomea. Sireenit levisivät Viaporista manner-Suomeen, eikä sovi unohtaa vilkkaan seuraelämän virittämää musiikkiharrastusta sekä runsaasti harrastettua maalaustaidetta.

Suunnitelmat ja rakentamisjärjstys 

Kun työt aloitettiin, voitiin todeta, että suunnitelmat olivat varsin epätäydellisiä. Oli olemassa vain ylimalkaisia idealuonnoksia, jotka perustuivat Ehrensvärdin edellisenä kesänä tekemiin havaintoihin. Koko sille yli kahden vuosikymmenen ajanjaksolle, jonka Ehrensvärd oli kolmessa jaksossa Viaporissa, olikin tyypillistä spontaani paikan päällä tapahtunut suunnittelu, jolloin mitään ennalta tehtyjä perusteellisia rakennuspiirustuksia ei ollut. Säilyneet ns. selostuspiirustukset on tehty jälkikäteen kertomaan, millaisia rakennelmista tuli.

Helsingin linnoittamisen alkuperäinen kokonaissuunnitelma oli huomattavsti toteutunutta laajempi. Valmistelevia louhintatöitä tehtiin mantereellakin Siltasaaressa ja Ullanlinnan mäellä, mutta Ehrensvärd luopui niistä kohteista resurssien puutteen vuoksi. Varsinainen merilinnoitus käsitti alunperin kuusi saarta: Susisaaren, Kustaanmiekan (aik. Susiluoto), Ison Mustasaaren, Pikku Mustasaaren, Länsi Mustasaaren sekä Kaivopuiston edustalla sijaitsevan pienen Särkän saaren. Näistä Susisaari, Kustaanmiekka, Pikku Mustasaari ja Särkkä olivat toimivia umpilinnakkeita. Ehrensvärdin lähtiessä Pommerin sotaan 1757 ja ne oli saatu jo joten kuten valmiiksi. Ehrensvärdin  kuoli 1772 ja tällöin oli Susisaari jo ehditty rakentaa  koko linnoituksen päälinnakkeeksi.

Isoa Mustasaarta ja Länsi Mustasaarta koskevat Ehrensvärdin suurelliset suunnitelmat toteutuivat hänen aikanaan vain osittain, eivätkä koskaan alkuperäisen suunnitelman laajuudessa. Viaporin ehkä kuuluisin rakennus ”Noakin arkki”, Isolla Mustasaarella sijaitseva 300 metriä pitkä  kasarmirakennus, aloitettiin 1764 ja saatiin 1780-luvulla valmiiksi. Sensijaan keskelle Isoa Mustasaarta suunniteltu ”Armeijan laivaston linnanpiha”, joka jäljitteli Ludvig XIV ajalta peräisin olevaa Pariisin Place de Vendomia, ei koskaan toteutunut Ehrensvärdin suunnitelman mukaisesti.

Linnoituslaitteet ja käyttörakennukset 

Rakentamisen pääpaino oli luonnollisesti linnoituslaitteissa. Vanhassa linnoitusterminologiassa tulee eteen sellaisia käsitteitä kuten bastioni, kasematti, kaponnieeri, raveliini, kurttiini, tenalji, embrassyyri jne. Nämä käsitteet kuulostavat nykyihmisen korvaan eksoottisilta ja ne ovatkin jo sotahistoriaa. Nimi kertoo kuitenkin linnoitushistorian asiantuntijalle, minkälaisesta rakennelmasta oli kysymys ja mikä oli kyseisen linnoituslaitteen käyttötarkoitus. Edellä luetelluista käsitteistä ainoastaan kasematti on jäänyt elämään, sillä niitä on edelleenkin käytössä rantalinnakkeilla. Viaporin linnoituslaitteista suurin osa on bastioneja, mikä onkin luonnollista, sillä määritelmän mukaan bastioni on linnoituksen perusyksikkö, johon sen puolustus pohjautuu. Bastioniin kuuluu kaksi pitkää siipeä ja kaksi lyhyttä kylkeä ja se on takaa avoin. Siivet yhtyvät bastionin kärjessä.

Kaikki linnoituslaitteet nimettiin jonkun henkilön mukaan. Nämä henkilöt olivat joko senaikaisia valtaherroja, jotka järjestelivät Viaporiin rahoitusta taikka sitten ansioituneita rakentajia. Vanhat nimet ovat edelleenkin käytössä, kuten esimerkiksi bastioni Höpken, tenalji von Fersen ja kaponnieeri Coyet. Susisaaresta löytyy lisäksi sellaiset nimet kuin bastioni Hyve,  bastioni Kunnia sekä raveliini Hyvä Omatunto, missä on toiminut  Suomenlinnan kesäteatteri vuodesta 1968. Nämä poikkeavat nimet Ehrensvärd antoi sen jälkeen, kun hän oli selvinnyt kunnialla taloudellisista selvityksistä, joita hänen valtaan päässeet poliittiset vastustajansa olivat vaatineet.

Monelle lienee tuttu Kustaanmiekassa sijaitseva Ravintola Walhalla. Ravintola sijoitettiin tilaan, joka saatiin yhdistämällä kaponnieerit Delwig ja Boije. Ravintolaan löytää helposti seuraamalla lippua, joka liehuu aina Walhallan vieressä olevan lippubastioni Zanderin laella. Kustaanmiekka oli Viaporin ainoa osa, joka sai lopullisen muotonsa jo Ehrensvärdin aikana. Kustaanmiekan huomattavin nähtävyys on Kuninkaanportti, joka rakennettiin 1753-1754.

Kuninkaanportti rakennettiin paikalle, jossa kuningas Aadolf Fredrik astui maihin vieraillessaan Viaporissa 1752. Kuninkaanportin seinään on kiinnitetty neljä kivistä muistolaattaa teksteineen, joista tunnetuin lienee Ehrensvärdin ylevä mietelause, joka vanhalla ruotsilla kuuluu näin:” Eftervärd stå här på egen botn och lita icke på främmande hielp” eli vapaasti suomennettuna: ”Jälkipolvet, luottakaa itseenne, älkääkä turvatko vieraan apuun.” Walhallan pihalta on vain kukonaskel Kuninkaanportille.

Eräs Viaporin erikoisuus on linnoituslaitteiden ja käyttörakennusten yhdistäminen. Kun bastionit kärkineen oli suunnattu merelle päin, ei ne taustaltaan suinkaan jääneet avoimiksi, vaan muuttuivat kasemateiksi ja siipirakennuksiksi, joihin saattoi sijoittaa asuntoja, ammus- ym. varastoja, makasiinejä ja työpajoja. Tämä näkyy edelleenkin erityisesti Susisaaressa ja Kustaanmiekassa. Sen lisäksi rakennettiin linnoittamattomia kasarmi- ja asuinrakennuksia, hallintorakennuksia, varastoja ja erilaisia työpajoja.
 

Bastionien tykistö oli sijoitettu holvattuihin kasematteihin tai sitten ulkosalle bastionin päälle rintavarustusten suojaan ampumaaukkoihin, ns. embrassyyreihin. Jopa Ehrensvärdin makuhuoneen ikkuna komendantin talossa oli tarvittaessa muutettavissa ampuma-aukoksi.

Telakka 

Viaporin merkittävimpiin rakennelmiin kuului kaksi kuivatelakkaa, kaleeritelakka ja laivatelakka, jotka rakennettiin Susisaaren pohjoisrannalle. Kaleeritelakkaan, joka rakennettiin 1750-1764 välisenä aikana, sopi samanaikaisesti 20 kaleeria. Laivatelakka oli tarkoitettu avomerenlaivaston korjaustelakaksi ja sen rakentaminen aloitettiin kaleeritelakan valmistuttua. Kaleritelakka tyhjennettiin kahdella 8 metriä syvään kuiluun rakennetulla paternosterlaitteella, joita kumpaakin käytti 6 hevosta. Laivatelakan tyhjentämiseen käytettiin tuulimyllyä, jonka ensisijainen tehtävä oli käyttää linnoituksen myllyä ja sahaa. Telakka, joka kauan oli Valmetin hallinnassa, on edelleenkin olemassa alkuperäisellä paikallaan, joskin sulkuportti on siirretty telakan länsipäähän. Sitä käytetään vanhojen puualusten säilytys- ja korjaustelakkana. Ehrensvärdillä oli erinomaisia apulaisia, joista voidaan mainita telakan suunnittelija ja rakentaja Daniel af Thunberg sekä legendaarinen laivanrakentaja Fredrik af Chapman, joka kunnostautui erityisesti saaristolaivaston rakentajana.

2.3. Kustavilainen kausi 1772-1808 

Ehrensvärd kuoli  1772 ja samana vuonna teki kuningas Kustaa III vallankaappauksen, jolloin loppui vapauden aika ja valta siirtyi säädyiltä kuninkaalle. Viaporin historiassa alkoi kustavilainen kausi, joka päättyi linnakkeen antautumiseen 1808.  Kustavilainen kausi oli intensiivisen rakentamisen aikaa. Ensi kädessä oli saatava valmiiksi ne laitokset, joiden rakentamisen Ehrensvärd vasta oli pannut alulle.  Aivan uuttakin rakennettiin, sekä linnoitteita että käyttörakennuksia. Tällöin tuli Viaporin suurimmasta saaresta, Isosta Mustasaaresta, leimallisesti varuskuntakaupunki, jossa merkittävä osa sotilasyhdyskunnan asukkaista asui omissa, viranomaisten luvalla rakentamissa puutaloissaan. Merkittävimmät Isoon Mustasaareen valmistuneet linnoitteet, joissa linnake ja käyttörakennukset Viaporin tapaan joustavasti yhtyivät, olivat kruununlinna Ehrensvärd ja sarvilinna Hessenstein.

Määrällisesti Kustavilaisella kaudella rakennettiin yhtä paljon kuin Ehrensvärdin aikana, mutta yleisilme oli toinen. Tuolloin tehtiin lähinnä melko proosallisia, tosin ajan henkeen sopivia käyttörakennuksia, joiden arkkitehtoninen merkitys kuitenkin on vähäinen. Hyvällä omalla tunnolla voi siten todeta, että  Ehrensvärdin kausi oli Viaporissa rakennustaiteellisessa mielessä merkittävin myöskin Venäjän vallan aika huomioiden

Kustavilaisella kaudellakin toki sodittiin Venäjää vastaan, kuinkas muuten. Kustaa III kävi sotaa Venäjää vastaan 1788-1790. Viaporin kannalta olivat merkittäviä tappioon päättynyt Suursaaren taistelu 1788 sekä voitollinen Ruotsinsalmen taistelu 1790. Viapori ei tällöin varsinaisesti joutunut hyökkäyksen kohteeksi, mutta sen merkitys laivaston tukikohtana oli ratkaiseva ja lisäksi se pelkällä olemassaolollaan hillitsi venäläisten aikeita.

Jokainen Suomenlinnan kävijä löytää tiensä Ehrensvärdin haudalle. Se sijaitsee Susisaaressa linnanpihalla komendantin rakennuksen edessä. Komendantin rakennus oli aikanaan Ehrensvärdin asuntona ja siellä on nykyään Ehrensvärd-museo. Rakennus tuhoutui puolittain Krimin sodan aikana, eikä tuhoutunutta osaa koskaan rakennettu uudelleen. Samoin tuhoutui alunperin umpinaista linnanpihaa etelässä rajoittava bastioni Ekeblad, jonka paikalle venäläiset rakensivat edelleenkin paikallaan olevan ns. Sinisen rakennuksen. Sen tunnistaa selkeästi venäläiseksi, sillä se  poikkeaa selvästi Ruotsinvallan aikaisesta tyylistä. Ehrensvärdin hautamuistomerkin luonnosteli itse kuningas Kustaa III. Muistomerkin pystytys venyi kuitenkin niin pitkälle, että se valmistui vasta 8 kuukautta ennen Viaporin antautumista. Kustaa III murhattiin 1792.

2.3. Viaporin antautuminen  

Ruotsin ulkopoliittinen asema muodostui 1800-luvun alussa kuningas Kustaa IV Aadolfin aikana entistä tukalammaksi. Taustalla oli toistuvat sodat Venäjää vastaan sekä jatkuvat erimielisyydet Tanskan kanssa Etelä-Ruotsin maakuntien omistuksesta. Tilannetta kärjisti vielä se, että vanha liittolainen ja tukija Ranska oli Napoleonin aikana kääntynyt Ruotsia vastaan. Seurauksena oli tsaari Aleksanteri I:n ja Napoleonin Tilsitissä 1807 solmima sopimus, jonka mukaan Venäjä voi valloittaa Suomen Ruotsilta ilman, että Ranska puuttuu asiaan. Analogia on ilmeinen vuonna 1939 Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen kanssa. Kummassakin tapauksessa jatkokin oli hyvin samantapainen.

Venäjä hyökkäsi 21.2.1808 Suomeen ilman sodanjulistusta, minkä puuttumista pidettiin ajan tapojen mukaisesti karkeana diplomaattisena virheenä. Lisäksi sota aloitettiin talvella, jolloin Suomenlahti oli paksussa jäässä. Talvisotaa ja ympärillä olevan meren jäätymistä ei Viaporin puolustusta suunniteltaessa oltu otettu huomioon. Kaiken lisäksi Viaporin huolto oli laiminlyöty.  Aikaisemmin oli ollut tapana, että sodittiin vain kesällä ja sotaväki vetäytyi talvileireihin talveksi tai kotiutettiin. Venäläisten tuloa 2.3.1808 Helsinkiin oli edeltänyt Loviisan ja Svartholman nolo antautuminen. Tämä jo oli osoitus Ruotsin armeijan heikosta taistelumoraalista. Operatioita Suomea vastaan oli suunnitellut 1784 Venäjän palvelukseen siirtynyt Yrjö Maunu Sprengtporten, Anjalan liiton keskeinen henkilö, joka jo haaveili ja teki suunnitelmia Suomen itsenäistymisestä.

Kun kenraali Buxhoevden aloitti Viaporin piirityksen, oli Suomen maa-armeijan pääosa jo perääntymässä kenraali Klingsporin johdolla Pohjanmaata kohti. Viaporin komendanttina oli amiraali Carl Olof Cronstedt, Ruotsinsalmen taistelun sankari. Cronstedtin ja hänen lähimpien neuvonantajiensa taistelumoraali oli huono. Tätä käytti Buxhoevden taitavasti hyväkseen sekä pommittamalla Viaporia Helsingistä käsin että soveltamalla ovelasti psykologista sodankäyntiä. Viaporissa oli piirityksen aikana noin 7000 henkilöä, joista 1800 oli siviilejä. Pomminkestäviä asuntoja oli vain 2440:lle sotilaalle. Tykkejä oli 734 kpl. Venäläisten pommitus ei saanut suuria tuhoja aikaan ja vaikutus olikin lähinnä psykologista laatua. Viaporin tykkejä ei käytetty venäläisiä vastaan, sillä nämä olivat ujuttautuneet Helsinkiin siviiliväestön joukkoon. Venäläisten käynnistämien neuvotteluiden ja antautumisvaatimusten seurauksena päädyttiin aselepoon, jonka piti päättyä antautumiseen, ellei 3.5 mennessä Ruotsista tule apua. Apua ei tullut ja Viapori antautui.

Epäilemättä Cronstedt syyllistyi maanpetokseen ja hänet tuomittiinkin sodan vielä kestäessä Tukholmassa sotaylioikeudessa kuolemaan, tosin poissaolevana. Jostain syystä Cronstedt ei nimittäin mennyt tähän oikeuden istuntoon vastaamaan maanpetoksestaan. Sittemmin hänet pelasti Aleksanteri I, joka järjesti virkaheitolle amiraalille armahduksen, eläkkeen ja jopa turvakaartin, joka halveksitulle Viaporin luovuttajalle oli ilmeisen tarpeellinen. Voi tietysti aiheellisesti kysyä, olisiko sodan lopputulos mitenkään muuttunut, vaikka Cronstedt joukkoineen olisikin uljaasti hyökännyt Viaporista Helsinkiin ja taistellut urhoollisesti venäläisiä vastaan. Ainakin ihmisuhreja, sekä sotilaita että siviilejä ja lisäksi taloudellisia tuhoja, olisi tullut enemmän. Sodan lopputulos oli Ruotsin kannalta onneton, mutta oliko se loppujen lopuksi pitkässä juoksussa onneton Suomen kannalta, päätelköön itse kukin tykönään.

Keisari Aleksanterille oli Viaporin valtaus ulkopoliittisessa pelissä saavutettu loistava voitto. Hän lähettikin ”Herra veljelleen” Napoleonille ilosanoman: ”Linnoitus on veistetty peruskallioon ja sen varustuksena on 1900 tykkiä. Käsiini on langennut myös sadan aluksen sotalaivasto. Tapahtuma vie loppuun Suomen haltuunoton”.

3.       VEÄJÄNVALLAN AIKA 1809-1918 

3.1.  Vuodesta 1809 Krimin sotaan 

Viapori oli rakennettu osaksi Ruotsin puolustusjärjestelmää idästä tulevaa uhkaa vastaan. Suomen sodan päätyttyä siitä tuli venäläinen laivastotukikohta ja tykit käännettiin länttä kohti. Venäjällä oli nyt kolme suurta laivastotukikohtaa, Sevastopol, Kronstadt ja Viapori. Viaporin tärkein tehtävä oli muiden Suomenlahden linnakkeiden kanssa muodostaa suojavyöhyke Pietarille. Koska venäläiset pitivät Viaporia ensisijaisesti laivastotukikohtana, panostettiin rakentamisessa lähinnä kasarmeihin ja talviteloilla olevan laivaston miehistön asuntoihin. Sensijaan linnoitusrakennelmien annettiin rappeutua. Yhdessä suhteessa linnoituslaitteidenkin ilme kuitenkin muuttui, kun venäläiset korvasivat ruotsalaisten rakentamien bastionien turvekatot tervatuilla peltikatoilla.

Kasarmeja rakennettiin lähinnä Isoon Mustasaareen, missä edelleenkin on peruskorjattuina asuintaloina käytössä kortteli, joka muodostaa lähes kaupunkimaisen venäläisen miljöön. Suuriakin suunnitelmia tosin kehiteltiin, sillä suurruhtinas Nikolai Pavlovits, josta sittemmin tuli tsaari Nikolai I, antoi Carl Ludvig Engelille tehtäväksi suurisuuntaisen kasarmikompleksin suunnittelun Isoon Mustasaareen. Paikka oli sama, mihin jo Ehrensvärd suunnitteli ”Armeijan laivaston linnanpihaa”. Suunnitelmasta ei kuitenkaan toteutunut muuta, kuin viisikupolinen ortodoksinen sipulikirkko, jonka ulkoasu 1920 luvulla täysin muutettiin ja siitä tuli edelleen käytössä oleva luterilainen kirkko. Kirkkoa ei tosin piirtänyt Engel vaan venäläinen arkkitehti K.A. Thon ja se rakennettiin 1850-54 Krimin sodan alla. Vaikka Viapori olikin suljettu varuskuntayhteisö, oli sillä suuri merkitys Helsingille, missä varuskunnan upseereilla oli yhä enemmän siviiliasuntoja. Aivan ilmeisesti Viaporista johtuen tehtiin Helsingistä 1812 Suomen pääkaupunki.

3.2. Krimin sota

Krimin sota alkoi 1853 Venäjän ja Turkin välillä Venäjän yrittäessä saada valvontaansa Mustaltamereltä Välimerelle johtavan väylän. Sotaan yhtyivät Englanti ja Ranska Turkin liittolaisina, koska nimenomaan Englanti ei halunnut Venäjästä itselleen kilpailijaa merimahtina. Sevastopolin omistuksesta käytiin vuosikausia verisiä taisteluita ja sota lopulta päättyi 1856 Venäjän täydelliseen tappioon.

Suomea sota kosketti ensimmäisen kerran kesällä 1854, kun englantilais-ranskalainen laivasto purjehti Itämerelle ja aina Suomenlahden pohjukkaan saakka tarkoituksenaan vallata Kronstadt. Aikeen toteuttaminen katsottiin kuitenkin mahdottomaksi. Viaporin edustallakin käytiin 12. kesäkuuta 14 laivan voimalla näyttelemässä voimia, mutta aika ei vielä ollut kypsä sotatoimien aloittamiselle linnaketta vastaan.

Kun jotain mainittavaa kuitenkin piti tehdä, kahakoitiin pitkin Suomen rannikkoa, ryösteltiin Pohjanlahden rannikon kaupunkeja ja huipennuksena räjäytettiin piirityksen jälkeen ilmaan keskeneräinen Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla. ”Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa, huraa, huraa, kun kolmella sadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla  jne. ” on tietenkin kaikille tuttu laulu, mutta laivoja ei kylläkään ollut kolmeasataa vaan paljon vähemmän.

Ennen kesän 1854 sotatoimia oli edeltänyt maaliskuussa (14.3) tsaari Nikolai I:n tarkastuskäynti Suomeen. Viaporin tarkastus annettiin amiraali Arkassin tehtäväksi. Hänen lausuntonsa oli tyrmäävä: ruuti vanhaa ja kostunutta, tykit vanhanaikaisia, uudet patterit asennettu väärin, vallit eivät kestäneet ampumista ja kaiken kukkuraksi linnoituksen komendanttina oli  liikuntakyvytön Egon Altvater. Altvater erotettiin ja uuden komendantin johdolla aloitettiin tarmokkaasti uudet linnoitustyöt, jotka ulotettiin käsittämään 12 km pitkä meririntama Lauttasaaresta Santahaminaan. Rakennettiin 50 uutta patteria, väyliä tukittiin sekä laivoja upottamalla että täyttämällä Kustaanmiekan ja Susisaaren välinen salmi, Viaporin edusta miinotettiin (44 sähkö- ja 950 Nobelin miinaa) ja Siemens & Halske rakensi sähkömagneettisen lennättimen Helsingin ja Pietarin välille. Valiettavasti vaan uudet venäläistykit oli tehty niin ala-arvoisesta materiaalista, ettei niillä voinut ampua.

Englantilais-ranskalainen laivasto ilmestyi jälleen Itämerelle kesällä 1855. Sotatoimien huipentuma oli Viaporin pommitus 9 -11. elokuuta kestäen yhtäjaksoisesti 46 tuntia. Erityyppisiä laivoja oli 77 kpl asettunut redille noin 5 km päähän Viaporista. Osassa purjelaivoista oli jo höyrykone. Laivasto kykeni tältä etäisyydeltä ampumaan Viaporiin ja tarvittaessa myöskin Helsinkiin. Viaporissa puolestaan oli 1500 tykkiä ja 15.000 miehen varuskunta. Viaporin tykit kantoivat vain noin kilometrin päähän. Pommituksen aikana Viaporiin ammuttiin yhteensä 18.500 ammusta. Aineelliset tuhot olivatkin suuret, mutta kaatuneita oli vain 62. Linnakkeella tuhoutui sekä puurakennuksia että rakennustaiteellisesti arvokkaita linnoitusrakennelmia. Viaporia ei kuitenkaan pyritty valtaamaan, eikä Helsinkiin suoritettu maihinnousua. Koko operaation tarkoituksena lienee ollut varoittaa Venäjää, että tämä voidaan toistaa Kronstadtissa seuraavana kesänä, ellei Sevastopol antaudu.

Helsinkiläiset kokoontuivat Kaivopuiston kallioille seuraamaan Viaporin pommitusta kuin parastakin ilotulitusta. Kun pelko maihinnoususta levisi, alkoivat kaupunkilaiset lähteä evakkoon maaseudulle vieden arvoesineensä mukanaan. Myöskin Suomen pankin kultavarasto vietiin parempaan säilöön. Laivasto purjehti kuitenkin 11. elokuuta pois ja ihmiset palailivat koteihinsa. Helsinki ei kärsinyt pommituksesta. Ainoa siviiliuhri oli 11-vuotias tyttö, joka sai sotilaalliset hautajaiset.

3.3. Krimin sodasta kohti maailmansotaa 

Venäläisten johtopäätös Krimin sodasta oli, että Viapori oli tullut tiensä päähän paitsi itsenäisenä merilinnoituksena niin myöskin laivastotukikohtana. Puolustusstrategia mietittiin uudelleen, jolloin Viapori tuli muodostamaan yhden lenkin Helsinkiä suojaavassa rannikkopuolustusketjussa, joka rakennettiin vähitellen 1860-1870 luvuilla linnakkeen länsi- ja itäpuolisiin saariin painopisteen ollessa Vallisaaressa. Viaporiin hankittiin Permissä valetttuja rihlattuja 9 ja 11 tuuman tykkejä vuosimallia 1877, joita on vieläkin nähtävissä Kustaanmiekan rantavalleilla.

Viapori siirtyi maaväen joukoille. Rakennustöitä tehtiin melko suunnittelemattomasti ottamatta huomioon rakennustaiteellisia arvoja. Rakentamisen painopiste oli Isossa Mustasaaressa, jonne varuskunnan hallinnollinen keskus siirtyi Susisaaresta. Aivan nykyisen laivarannan tuntumaan syntyi 1868-70 yksikerroksinen vaaleanpunainen linnamainen rakennus ns. Rantakasarmi. Sen tunnistaa tyyliltään venäläiseksi ja keskellä olevan tornin alapuolisen porttiholvin läpi kulkien alkaa tänäkin päivänä luontevasti tutustumisretki Suomenlinnaan. Porttiholvin jälkeen on oikealla puolella vielä käytössä pieniä puisia liikerakennuksia, jotka venäläiset aikanaan rakensivat.

3.4. Viaporin kapina 

Vähemmän tunnettu episodi Suomen historiassa on 1906 puhjennut Viaporin kapina. Tapahtumalla oli syy-yhteys Venäjän suuriin tappioihin sodassa Japania vastaan. Seurasi kuohuntaa varuskuntakaupungeissa eri puolilla valtakuntaa, epäonnistunut vallankumousyritys Pietarissa, tsaarin julistama poikkeustila ja Suomen suurlakko. Asialla olivat jo silloin bolshevikit ja ns. "esserrät" eli sosiaalivallankumoukselliset tukenaan suomalaisia punakaartilaisia. Vallankumoukseen tähdänneen kapinan ajoitus epäonnistui ja parin päivän keskinäisen ammuskelun jälkeen kapina kukistettiin ja sen johtajat teloitettiin.

3.5. Maailmansodan aika ja Venäjän vallankumous 

Viapori oli 1900-luvun koittaessa ja maailmansodan häämöttäessä 150-vuotias vanhentunut merilinnoitus. Se kytkettiin kuitenkin Venäjän koko Suomenlahden käsittävään meripuolustusketjuun. Uudeksi nimeksi tuli 1911 juhlallisesti ”Pietari Suuren merilinnoitus”. Venäjän Yleisesikunta asetti 1913 toimikunnan laatimaan kiireellisesti Viaporia varten uudistusohjelman tarkoituksena suojata Helsinkiä. Sen seurauksena rakennettiin Helsingin edustalle kaksiportainen, osittain uusista linnakkeista ja osittain vanhoja vahvistamalla aikaansaatu meririntama. Ulomman portaan muodostivat Isosaari, Kuivasaari, Katajaluoto ja Rysäkari, jotka ovat Harmajan tasolla. Sisemmän muodostivat Viaporin tasolla oleva ketju Villinki, Santahamina, Vallisaari, Pihlajasaaret, Melkki ja Miessaari. Rakennettiin kymmeniä uusia kasematteja ja rannikkotykkipattereita. Onegan tykkitehtaan 10 tuuman tykit (2 kpl), vuosimallia 1913, ovat edelleenkin Kuivasaaressa käytössä ja niillä ammutaan silloin tällöin koelaukauksia.

Viaporin komentaja oli jo 1913 ennen maailmansotaa katsonut tarpeelliseksi, että meririntama ei riitä, vaan on rakennettava lisäksi maarintama Helsingin pohjoispuolelle. Työt aloitettiin jo 1914 ja ne jatkuivat aina vuoteen 1917. Maa-rintamakin rakennettiin kahteen portaaseen. Sisempi noudatteli linjaa Lauttasaari, Pasila, Herttoniemi ja Laajasalo ja ulompi Westend, Leppävaara, Pakila, Malmi, Myllymäki ja Länsimäki. Kyseessä oli yksi maamme suurimmista silloisista rakennushankkeista. Rakennettiin bunkkereita, taisteluhautoja, linnoitettuja korsuja ja tykkiasemia. Kun työt keskeytettiin 1917, oli maarintamalle sijoitettu jo 463 tykkiä paikoilleen. Töissä oli ollut monta tuhatta miestä, kesällä 1916 jopa 3000 kiinalaista.

Venäjän vallankumous muutti tilanteen Suomessa täysin. Maaliskuun vallan-kumouksen jälkeen, jolloin valtaan astui Kerenskin välaikainen hallitus, alkoi venäläisten sotilaiden keskuudessa ”svaboda”. Se merkitsi kurittomuutta, murhia ja karkailua. Kun Viaporin vahvuus ennen vallankumousta oli ollut yli 6000 miestä, oli se huvennut helmikuuhun 1918 mennessä 1000 mieheen. Tällöin sotilaslinnoitus lakkasi toimimasta. Punakaarti otti komennon maaliskuun puolivälissä. Kuitenkin jo sitä ennen oli insinööri Allan Staffans pannut alulle toimenpiteen, jota voi pitää ainutlaatuisena urotekona. Hän oli mennyt 5. maaliskuuta 18 apurinsa kanssa Viaporiin väärennetyin paperein. Siellä hän esitti venäläisille paperin, jonka mukaan hänen edustamallaan insinööritoimisto Ferrolla oli Brest-Litovskin rauhan-sopimukseen perustuva toimeksianto irroittaa ja varastoida linnakkeen tykkien lukot. Tällaista pykälää ei rauhansopimuksessa ollut ja se oli Staffansin keksimä. Venäläiset eivät kuitenkaan tienneet asiasta ja Staffans apureineen sai poistettua yli 200 tykistä elintärkeitä osia. Kun saksalainen laivasto 12. huhtikuuta purjehti kohti Helsinkiä, oli Staffans saanut työnsä valmiiksi ja Viaporista mahdollisesti koituva uhka valkoisille oli eliminoitu. Päivää myöhemmin eli 13. huhtikuuta Viapori siirtyi koruttomasti Helsingin valkoisille. Haltuunoton jälkeen varastoista löytyi 47 miljoonaa kivärinpatruunaa, 19 tonnia muita ammuksia ja tuhat tonnia ruutia.

3.       ITSENÄISYYDEN AIKA

Liittäminen Suomeen ja uusi nimi

 Suomen senaatti antoi 17.4.1918 asetuksen, jolla Viapori liitettiin Suomen valtioon ja Uudenmaan lääniin. Tämä oli tarpeen sillä koko autonomian aikana Viapori ei ollut kuulunut Suomen Suuruhtinaskuntaan, eikä edes Helsingin kaupunkiin, vaan se oli osa Pietarista johdettua Venäjää. Senaattori Kyösti Kallion ehdotuksen pohjalta Viaporin linnoitus ristittiin uudelleen Suomenlinnaksi, jolloin ruotsinkielinen nimi Sveaborg säilytettiin. Nimestä tuli virallinen 12.5.1918.

Vankileiri 

Venäläisten jäljiltä Suomenlinna oli surkeassa kunnossa: rakennukset hoitamatta, tiet vaikeakulkuisia ja kaikkilla likaa ja jätettä. Surkeus jatkui vielä toisella tavalla, kun Suomenlinnaan perustettiin Vapaussodan jälkeen punavankien leiri. Suurimmillaan vankeja oli noin 8000. Lähes 1000 kuoli sairauksiin, sillä olot vankileirillä olivat erittäin huonot. Suomenlinna oli lisäksi Vapaussodan jälkeisistä vankileireistä se, missä kuolemantuomiot pantiin täytäntöön. Kaikkiaan 265 teloitusta suoritettiin. Vankileiri lakkautettiin maaliskuussa 1919. Tätä vaihetta Viaporin historiassa voi hyvällä syyllä kutsua kunniakkaan linnoituksen alennustilaksi.

Suomen sotaväki Suomenlinnassa 

Suomen sotilasjohto otti Mannerheimin välityksellä Suomenlinnan haltuunsa 6.5.1918. Tämä koski vain kolmea Mustasaarta, kun sen sijaan Susisaari ja Kustaanmiekka annettiin 8.4.1919 Muinaistieteellisen toimikunnan haltuun. Viaporin linnoitustykistö perustettiin jo toukokuussa 1919. Yksikön nimi muutettiin jo samana vuonna Rannikkotykistöpataljoona I:ksi, jonka esikunta oli Suomenlinnassa sotiin saakka. Pataljoonan vastuualueeseen kuului Helsingin edustan koko rannikkopuolustus. Nykyään sellaista itsenäista aselajia kuin rannikkotykistö, ei enää ole olemassa, vaan nämä toiminnot on liitetty Merivoimiin. Suomenlahden Rannikkotykistörykmentti lakkasi 1.1.1998 olemasta ja kunnon tykkimiehet jatkavat aselajin kunniakkaita perinteitä Suomenlahden Rannikkorykmentissä kantaen laivaston uniformua.

Suomenlinnaan muutti vähitellen myös muita pienempiä sotilasyksiköitä, mitkä olivat sijoitettuna linnakkeen alueelle mikä pidemmän mikä lyhyemmän aikaa. Suomenlinna oli 1920-1930 luvuilla merkittävä varuskuntapaikkakunta. Olipa siellä Ilmailuvoimien lentokonetehdaskin vuosina 1920-1936, jolloin se sai nimen Valtion lentokonetehdas ja siirtyi Tampereelle. Pikku-Mustasaarella aloitti 1923 toimintansa Rannikkotykistön kapitulanttikoulu, joka useiden muutosten ja yhteenliittämisien jälkeen toimii edelleenkin Merisotakoulun nimellä. Kun sotaväki muutti pois 1972 Suomenlinnasta, jäi Merisotakoulu paikalleen ikäänkuin jäänteenä muistuttamaan linnakkeen sotaisesta menneisyydestä.

Antikvaarinen toiminta 

Muinaistieteellinen toimikunta aloitti restaurointityöt jo 1920-luvulla ja teki suuren työn 20-30-luvuilla. Toimikunta sai jo 1921 rinnalleen Ehrensvärd-Seuran, jonka aikaansaannoksia on mm. Ehrensvärd-Museo Susisaaressa linnanpihalla. Antikvaarisen toiminnan painopiste oli luonnollisesti Susisaarella ja Kustaanmiekassa niin kauan kuin sotaväki hallitsi Mustasaaria.

Särkkä ei kiinnostanut museoihmisiä ja sen vuoksi valtioneuvosto vuokrasi sen 1922 pursiseura Merenkävijöille 50-vuodeksi ilman vuokraa. Kun Suomenlinna 1.7.1973 sai siviilihallinnon, perustettiin ylimmäksi hallinnolliseksi elimeksi opetusministeriön alainen hoitokunta, missä on edustus myös mm. valtionvarain- ja puolustusministeriöistä, museovirastosta, valtion kiinteistölaitoksesta ja Helsingin kaupungista. Hoitokunta on käyttänyt korjaustöihin noin 400 milj. mk, mikä on noin puolet siitä, mitä Suomenlinnan sannerauksen arvioidaan maksavan. Suurimmat rahoittajat ovat olleet lääninvankilan työsiirtola 50 %, hoitokunta 20 %, Helsingin kaupunki 13 % ja puolustusvoimat 5 %. Kun hoitokunta 1994 täytti 20 vuotta oli 30 erilaista rakennushanketta saatettu loppuun. Onneksi ei sentään ryhdytty toteuttamaan 1970-luvulla pidetyn arkkitehtikilpailun tuloksia, joiden mukaan olisi rakennettu se, mikä Ehrensvärdiltä jäi tekemättä ja mitä Krimin sodassa tuhoutui.

Vuonna 1991 sai Suomenlinna hienon kansainvälisen tunnustuksen, kun linnoitus hyväksyttiin suurena sotilaallisena muistomerkkinä Unescon maailman kulttuuriperintöjen luetteloon. Lisäksi Suomesta tälle listalle on hyväksytty Rauman puukaupunki, Petäjäveden vanha kirkko ja Verlan paperitehdas. Tällainen tunnustus velvoittaa ja se näkyy Suomenlinnan ilmeessä.

Suomenlinna tänään 

Suomenlinna on tänään ainutlaatuinen historiallinen muistomerkki, jonka alueella asuu ja toimii vakituisesti:

• Noin 1000 ihmistä, joista suurin osa käy Helsingissä töissä.

• Suomenlinnan hoitokunta, jolla Museoviraston kanssa on vastuu alueen ylläpidosta ja kehittämisestä

• Merisotakoulu

• Kirkko

• Telakka

Turistille on tarjolla:

• 12 museota ja galleriaa

• 8 ravintolaa ja kahvilaa Särkkä mukaanlukien

• Kesäteatteri raveliini Hyvässä Omassatunnossa

•  Erilaisia kauppoja, putiikkeja ja kirjasto

• Opastuskeskus Inventaariokamari, josta voi ostaa rekvisiittaa, katsoa multivideon ja tilata yksityisnäytöksiä.

Ennenkaikkea Suomenlinna on erinomainen ulkoilukohde keväästä syksyyn sekä pääkaupunkilaisille että turisteille. Sinne voi vielä herrasmies mennä ystävineen piknikille mukanaan valkoviiniä, patonkia ja Gorgonzola juustoa. Kustaanmiekan vallien suojasta löytyy mukavia paikkoja tähän tarkoitukseen. Helsingissä astui vuoden 2000 alussa voimaan kaupungin uusi järjestyssääntö, joka kieltää alkoholin nauttimisen julkisilla paikoilla. Se ei kuitenkaan koske Ullanlinnan mäkeä Vappuna eikä Suomenlinnaa ylipäätänsä, mikäli asia tapahtuu sivistyneissä puitteissa.